Komppaniassaaa herätyyyyys!

Tuo on se huuto johon olen viimeisen kahden viikon ajan herännyt joka aamu kello 5.30. Aluksi se tuli aika karuna yllätyksenä mutta nyt siihen on jo alkanut jotenkin tottumaan. Kaksi viikkoa 24h vuorokaudessa opettelemista on johtanut siihen, että nyt osaan jo kutakuinkin suurimman osan perusasioista, joita sotilaan tulee tietää aina marssimisesta aseen purun kautta toimistokäyttäytymiseen. Vinkkinä, jos haluat opetella jotain tai hallita jonkin suuremman asian edes peruspiirteiltään hyvin lyhyessä ajassa, omista sille 2-4 viikkoa täysipäiväistä opettelua niin voi veljet homma iskostuu selkärankaan aika sukkelaan.

Nämä kaksi viikkoa ovat menneet “ihan hyvin”. Vaikka rankkaa on ollut ja totuttautuminen armeijakuriin ja käytäntöihin on ollut aikamoinen shokki niin olen silti pysynyt ihan rauhallisena, enkä ole hajoamispisteessä tai huutamassa “en kestä tätä!” niin kuin ehkä jotkut. Asenteeni on se, että täällä ollaan eikä muuta voida, joten parasta vain tehdä mitä käsketään ja antaa ylimääräisen kuran valua korvasta toiseen ottamatta siitä sen kummemin itseensä. Huutoa, haukkumista ja rangaistuksia on jo kahden viikon aikana ehtinyt koko komppanialle tulemaan ihan kiitettävästi ja jotkut ovat tästä aika lailla onnistuneet tuohtumaan. Itselläkin välillä alkaa mittari nousemaan, mutta pääasiassa koita pysyä rauhallisena ja tehdä mitä käsketään, oli se sitten kuinka typerää tahansa.

Vaikka rankkaa onkin, niin päälimmäisenä asiana mielessä on tällä hetkellä se yhteen hiileen puhaltaminen mikä ainakin omassa tuvassa ja joukkueessa vallitsee. On kiva työskennellä kun ympärillä on ihmisiä jotka yrittävät edes jollain tasolla. Ja sitten on se tahaton/tahallinen huumori mikä tuohon koko hommaan sisältyy. Alikersantit heittävät huulta ja sitten kun joku alokas erehtyy nauramaan niin tullaan huutamaan naaman eteen “MIKÄ NAURATTAA! MI-KÄ NAURATTAA?! HYMY PERSEESEEN NYT! *tekee imevää ääntä*” ja kaikkea muuta vastaavaa. Ehkä se, että päälimmäisenä ovat hauskat asiat kertoo jotain asenteestani koko puuhaa kohtaan.

Lihakset on kipeänä, nukkuminen on kuin taju lähtisi ja päivät ovat 16 tunnin yhtäjaksoisia työrupeamia. Kuulostaa aika ilkeältä? Jep mutta uskon että kyllä tämä tästä helpottaa sitä mukaa kun P-kausi menee pidemmälle.

Tänään kirjoitin vapaamuotoisen hakemuksen Ruotuväki -lehden valokuvaajan paikkaa koskien, ja tähtäimessäni on siis suorittaa loppu palveluksestani siellä. Varmaahan se ei tietenkään ole, että kyseiseen lehteen pääsisin, mutta näin ainakin toivon kovasti. Tulokset hausta tulevat ennen kuin P-kausi on ohi, eli luultavasti elokuun puolivälissä. Voitte olla varmoja että ilmoitan jos satun pääsemään : )

Noniin, tässä lyhyehkä tiivistelmä millaista ekat kaksi viikkoa ovat olleet. Kohta sitten nokka kohti rautatieasemaa ja Tampereelle. Sieltä sitten bussiyhteydellä takaisin Säkylään ja ilmoittautuminen yksikköön. Huomenna alkaakin jo sitten ensimmäinen maasto- ja ampumaharjoitus säkylänharjulla ampumaradan maastossa.

Lisää luvassa viikon päästä!